Luento 2: Digiajan haasteet opetuksessa ja oppimisessa

Digitalisaatio, informaatioyhteiskunta, diginatiivit, multitasking. Älypuhelimet, tabletit, tietokoneet, älytelevisiot, älyrannekellot. Mitä vielä? Kuulostavatko edellä mainitut sanat pelottavilta? Ehkä, mutta ei pitäisi - nehän ovat vain tavallisia asioita arjestamme, nykypäivää, peruskauraa. Elämme jatkuvassa informaatiotulvassa. Informaatiota tulee jatkuvasti joka suunnasta, erilaisista lähteistä ja erilaisissa muodoissa – paljon enemmän kuin mitä pystymme käsittelemään, käytännössä loputtomasti. Informaation helppo saatavuus, sen globaalius ja erilaiset mediat ovat tätä päivää, mutta miten ne näkyvät opetuksessa ja oppimisessa, kouluissa ja päiväkodeissa? Onko digitalisaatio uhka vai mahdollisuus opetukselle ja oppimiselle? Näitä asioita pohdimme tässä kirjoituksessa.

Digitalisaatiolla viitataan esimerkiksi yhteiskunnallisen toiminnan automatisointiin, sähköistämiseen, tehostamiseen ja uuden taloudellisen lisäarvon luomiseen. Sillä tarkoitetaan informaation purkamista tietokonekielelle, tiedon tallentamista, järjestelemistä ja muuntelua. (Korhonen, 2019.) Digitalisaatiolla on epäilemättä laajat vaikutukset. Kuten Rupert Wegerif (2013) toteaa, internet on muuttanut kaiken. Vaikka internet ei olekaan enää uusi asia, emme vielä ole täysin selvillä siitä, miten voimme sitä hyödyntää. Internetiä esimerkiksi voi käyttää apuna oppimisessa ja opetuksessa, mutta sitä ei suoraan pysty hyödyntämään nimenomaan kouluissa tapahtuvassa opetuksessa. (Wegerif, 2013.) Luennollakin (Korhonen, 2019) esitetty kysymys kuuluu: Pysyvätkö koulu- ja päiväkotijärjestelmät mukana kaikessa tässä muutoksessa? 

Yksi merkittävä haaste päiväkoti- ja koulumaailman mukana pysymisessä on “digitaalinen kuilu” eri sukupolvien välillä. Tämä näkyy ensinnäkin lasten/oppilaiden ja kasvattajien/opettajien välillä, mutta myös henkilöstön sisällä. Siinä missä 2000-luvulla syntyneiden lasten ja nuorten on vaikea ymmärtää älypuhelimien, tablettien, internetin ym. paheksuntaa, on heidän opettajiensa ja kasvattajiensa vaikea ymmärtää niiden käytön tärkeyttä ja hyötyjä. 2000-luvulla syntyneillä, eli milleniaali-sukupolvella, ajattelu ja tiedon prosessointi on nimittäin erilaista kuin edeltäjillänsä (Korhonen, 2019). Digiajan vaatimia taitoja ovat mm. kommunikaatiotaidot, kyky oppia itsenäisesti, vastuullisuus, joustavuus, ongelmanratkaisukyky, luovuus, tiedon hallinta sekä itse taito käyttää digitaalisia laitteita (Bates, 2015). Kasvattajilta ja opettajilta ei siis vaadita ihan pikkujuttuja opetuksen ja oppimisen muutoksessa.

Teknologialla on vielä epäselvä merkitys oppimisen tukemisessa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että teknologian käytöstä tulee itseisarvo, ja se tärkein, eli pedagogiikka kaiken taustalla, unohtuu. Haasteita aiheuttaa myös kodin ja koulun välinen kuilu teknologian hyödyntämisessä: kotona ja vapaa-ajalla sitä käytetään lähinnä viihdekäytössä, jolloin koulun tehtäväksi jää opettaa teknologian hyötykäyttöä. Eroja kodin ja koulun välisessä toiminnassa aiheuttaa myös tekijänoikeudet. Kotona on mukava katsella vaikkapa YouTubesta videoita, mutta koulussa tai päiväkodissa niiden katselu voi aiheuttaa hämmennystä sekä aikuisissa että lapsissa. Tämä johtuu siitä, että YouTube-videoita ei saa esittää julkisesti. Kotona niiden katselu on siis okei, mutta koulussa tai päiväkodissa videon näyttäminen valkokankaalta on kielletty. Sen sijaan lapset saisivat kyllä katsoa videota kukin omilta laitteiltaan. (Pönkä, 2017.) 

Pohdimme sitä, miten digitalisaatio näkyy varhaiskasvatuksessa. Keskustelimme teknologiasta, jota päiväkodeissa on nykyään käytössä, kuten älytauluista, tableteista, tietokoneista, puhelimista, ja muista digitaalisista työkaluista ja niiden sisältämistä sovelluksista. Osa näistä on ainoastaan aikuisten käytössä, mutta moni myös lasten käytössä, jonka vuoksi on tärkeää perustella laitteiden käyttö pedagogisesti, ettei teknologiasta tulisi itsetarkoitus, vaan luonnollinen osa oppimista ja kasvatusta. Toisaalta pohdimme myös sitä, että joillekin aikuisille digitaalisten laitteiden käyttö lasten kanssa ei tunnu tärkeältä, koska se ei ole ollut sitä heidän omassa lapsuudessaan. Nykyään on kuitenkin väistämätöntä, että lapset oppivat käyttämään erilaisia teknologisia laitteita, eikä sitä mielestämme ole syytä pelätä. 

Lasten teknologian käytön lisäksi keskustelimme myös kasvattajien teknologian käytöstä päiväkodissa. Varmasti jokainen kasvattaja ymmärtää, että aito läsnäolo on lapsille kaikkein tärkeintä hoitopäivän aikana, mutta kuinka houkuttelevaa olisikaan laittaa iltapäivän riehakkaimmalla hetkellä elokuva pyörimään ja istuttaa lapset hiljaa paikoilleen? Tai antaa “tylsistyneelle” lapselle tabletti käteen? Näin toki saa tehdä, mutta mietimme, missä menee raja. Toinen huomaamaton asia, jossa huomio keskittyy lasten sijaan teknologiaan, on ryhmän älypuhelin. Monessa päiväkodissa on käytössä mobiilisovellus, johon kirjataan lasten saapumiset ja lähdöt, ja josta näkee kuinka monta lasta ja aikuista milloinkin on paikalla. Varsinkin aamuisin voi tuntua, että ryhmän kasvattaja on koko ajan kiinni puhelimessa, johon lapset kirjataan läsnäoleviksi. Totesimme, että digitalisaatiosta todella seuraa haasteita myös varhaiskasvatuksen puolella, ja siihen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Jokaisen kasvattajan tulisi ehdottomasti hyödyntää teknologiaa ja digitaalisia laitteita, mutta samalla tulisi säilyttää kriittinen ja objektiivinen näkökulma niiden käyttöön.

Minkälaisia ajatuksia digiajan tuomat uudet tuulet herättävät sinussa?

Lähteet

Bates, T. 2015. Teaching in a Digital Age.

Pönkä, H. 2017. Open somekirja. Docendo.

Wegerif, R. 2013. Dialogic: Education for the Internet Age. New York: Routledge.